Koti > Artikkelit

Artikkelit

Taidosta taiteeseen ja takaisin

Julkaistu 02.04.2014

Essee taiteesta ja kitschistä, Sampo Kaikkonen, 2007

(available in English)

Sisältö


1. Johdanto

Vuonna 1923 taiteilija Marcel Duchamp lopetti taiteen tekemisen, koska hänen mukaansa taide merkityksellisenä toimintana oli tullut tiensä päähän.

Taiteilijana, taidekauppiaana ja keräilijänä arvostusta niittänyt Duchamp hätkähdytti taideinstituutiota vuonna 1917 readymade-teoksellaan Suihkulähde (La Fontaine), jonka hän lähetti R. Muttin salanimeä käyttäen riippumattomien taiteilijoiden näyttelyyn. Vaikka näyttely oli juryttämätön, teos hylättiin, koska se ei ollut taidetta.

Suihkulähde, joka itseasiassa oli tavallinen miesten pisoaari, oli osoitettu kritiikiksi taideinstituutiota kohtaan. Dadaistisena teoksena se koetteli taidekäsityksen rajoja. Kun readymade-teokset lopulta hyväksyttiin oikeaksi taiteeksi, tarkoitti se käytännössä, että kuka tahansa teollisen tuotteen valmistuksessa mukana ollut saattoi olla taiteilija. Se merkitsi Duchampille koko taiteen loppua. Taide ei kuitenkaan loppunut, se muuttui. Taide laajeni käsittämään myös talouden ja tuotannon muodot ja viime kädessä koko yhteiskunta oli nähtävä sosiaalisena veistoksena.

Ironista kyllä, se mikä oli tarkoitettu kritiikiksi oikeaa taidetta määrittelevää taideinstituutiota kohtaan muuttuikin instituution määrittelemäksi oikeaksi taiteeksi (rekuperaatio). Vuonna 2004 viisisataa taiteentuntijaa valitsi pisoaarin eniten jälipolviin vaikuttaneeksi nykytaiteen teokseksi. Se ei ainoastaan laajentanut taiteen kenttää käsittämään readymade-teoksia, vaan muutti koko tapaa määritellä taide. Tämä muutos on ohjannut taiteen tekemistä läpi 1900-luvun ja ohjaa edelleen. Oikea ja arvokas taide on jatkuvasti uudistuvaa. Parhaimmillaan se kokeilee ja rikkoo vallitsevan taidekäsityksen rajoja. Vaikka siinä on usein nähtävissä yhteiskunnallisiakin kommentteja, on se ennen kaikkea taidetta taiteen vuoksi. Esimerkiksi Jeff Koonsin Made in Heaven -teossarja käsittelee pornografian merkitystä yhteiskunnassa, mutta sen todellinen taiteellinen arvo piilee kuitenkin siinä, että se saa katsojan kysymään, "Onko tämä taidetta".

Taideinstituution määrittelemä oikea taide on päinvastaista sille minkä tavallinen kansalainen käsittää taiteeksi. Kansanomaisessa taidekäsityksessä arvokasta ovat taito, esteettinen kauneus ja kerronnallisuus. Taideteos on konkreettinen objekti, esimerkiksi maalaus tai veistos, jonka arvo on teoksessa itsessään. Sen kokeminen ei vaadi oikeaa lukutaitoa eikä taiteen sanakirjaa. Keskeistä ei ole taiteilijan intentioiden ymmärtäminen, vaan teoksesta välittyvä tunne ja esteettinen mielihyvä.

Koska taide on osa modernia yhteiskuntaa, on se riippuvainen julkisesta rahoituksesta. Siksi sille on oltava myös virallinen määritelmä. On pystyttävä määrittelemään mikä on arvokasta ja oikeaa taidetta, johon panostaminen palvelee modernin maailman tarvetta uudistua ja toimia tehokkaammin. Virallisen taiteen määritelmästä vastaa kuratoriaatti. Se koostuu merkittävimpien nykytaiteen museoiden, gallerioiden ja tapahtumien johtajista ja kuraattoreista, sekä arvostetuista kriitikoista ja taidehistorioitsijoista. Kuratoriaatilla on symboolinen valta päättää mikä on ja mikä ei ole arvokasta ja oikeaa taidetta.

Vaikka merkittävimmät 1900-luvun taiteilijat vaikuttivat näennäisesti radikaaleilta ja vapailta, toteuttivat he itseasiassa orjallisesti modernin maailman ja taideinstituution vaatimuksia jatkuvasta uudistumisesta ja rajojen rikkomisesta. Taidosta tuli toissijainen asia ja olennaiseksi nousi originaalius ja idea. Tällaisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen edellyttää sivistyneisyyttä ja lukutaitoa. Nykytaiteen merkittävimmän edustajan, Andy Warholin säilykepurkeilla ei ole juurikaan arvoa kansanomaisen taidekäsityksen kriteerein mitattuna. Niiden arvon voi ymmärtää vasta, kun tuntee sen taidehistoriallisen ja yhteiskunnallisen kontekstin, johon ne sijoittuivat. Koska tällaisten teosten ymmärtäminen vaatii nykytaiteen kieliopin ymmärtämistä ja lukutaitoa, on taide marginalisoitunut intellektuellin eliitin omaisuudeksi.

Perinteisellä esittävällä ja kerronnallisella taiteella ei ole juurikaan ollut tilaa modernin maailman arvomaailmassa. Kilpailuyhteiskunta vaatii jatkuvaa uudistumista ja ajan hermolla pysyttelyä. Taide on tuotekehittelyä, jossa vanhan hyväksi todetun toistaminen ei ole kannattavaa. Toisinajattelijat tuomitaan ajastaan jälkeen jääneiksi. Teoksen esteettisistä ja taidollisista ansioista huolimatta perinteinen kansanomaisen taidekäsityksen kunnioittama teos on taiteellisesti arvotonta ja suorastaan mautonta. Sellaisen arvostaminen veisi kriitikolta uskottavuuden ja saisi nykytaidemuseon näyttämään museolta.

Kun oikean taiteilijan määrittelee verotoimisto ja oikean taiteen intellektuelli kuratoriaatti, onko enää edes tarpeen kysyä "Mitä on taide"? Onko taidetta enää mahdollista palauttaa tavallisen kansan omaisuudeksi, vai onko kansa tuomittu ripustelemaan seinilleen arvotonta ja mautonta kitschiä, jota se luulee taiteeksi sen taidollisten ja sentimentaalisten ominaisuuksien perusteella?

Maailmankuulu norjalainen maalari Odd Nerdrum on kehittänyt oman kitsch-filosofiansa, jonka avulla hän on irtaantunut taiteen kahleista. Tässä esseessä käyn läpi nykyiseen taidekäsitykseen johtaneita taidehistorian tapahtumia sekä Nerdrumin tarjoamaa vaihtoehtoista kitsch-filosofiaa ratkaisuna perinteisen taiteen ja taidon arvostuksen palauttamiseen.

2. Taiteen määritelmä

Taiteen historia on yhtä pitkä kuin ihmiskunnan historia. Taidehistorian varhaisimpina esiintyminä pidetään 75 000 vuotta vanhoja rei'itettyjä etanan kotiloita. Puhutaan muun muassa esihistoriallisesta metsästäjien ja maanviljelijöiden taiteesta. Taiteeksi niitä on kuitenkin alettu määritellä vasta huomattavan myöhään ihmiskunnan historiassa.

Antiikin Kreikassa taide oli merkittävä osa yhteiskuntaa. Platon ja Aristoteles antoivat sille omat määritelmänsä, vaikka itse asiassa he eivät puhuneet taiteesta sen nykyisessä merkityksessä, vaan pikemminkin jäljittelyn taidosta. Ennen 1700-lukua taide olikin taidon synonyymi ja johdettu suoraan latinankielen taitoa tarkoittavasta sanasta "ars". Taiteilijat olivat siis "taitajia" ja kenkäparin valmistus oli yhtä taiteellista kuin pronssipatsaan valaminen.

Platon näki taiteen turmiollisena, koska se pyrki ainoastaan jäljittelemään todellisen maailman ilmiöitä ja johti näin harhaan yhteiskuntaa, jonka tehtävä oli pyrkiä kohti lopullista totuutta. Koska taide oli vain epätäydellinen jäljitelmä kohteesta, joka puolestaan oli vain kopio universaalista "ideasta", oli se harhaanjohtavaa ja turmiollista. Aristoteles puolestaan näki taiteella merkitystä moraalisena kasvattajana ja piti sitä luonnollisena, nautintoa tuottavana ja älyllistä toimintaa lisäävänä.

1600-luvulla tapahtuneen tieteiden eriytymisen myötä kauneus erotettiin uskonnon, etiikan ja käytännöllisyyden piiristä. 1700-luvulla kauneutta alettiin vähitellen pitää yksilön kokemuksena, ei pelkkänä kohteen kauneutena. Brittiläiset empiristit David Hume ja Edmund Burke alkoivat tutkia maun filosofiaa, kauniin kokemisen yhteyttä subjektiivisen mielihyvän kokemiseen. Immanuel Kant yhdisti nämä filosofiassaan kattavaksi kauniin kokemisen teoriaksi ja samalla nosti esiin taitelijan luovana yksilönä.

Saksalainen Immanuel Kant (1724—1804) oli yksi merkittävimmistä länsimaisen taiteen määritelmään vaikuttaneista filosofeista. Hän teki lopun valistuksen ajan yrityksistä muuttaa filosofia empiiriseksi luonnontieteen haaraksi. Kant nosti A. G. Baumgartenin vuonna 1735 lanseeraaman termin estetiikka filosofian keskeiseksi tarkastelun kohteeksi ja loi 1790 julkaistussa Arvostelukyvyn kritiikki -teoksessaan kielen nykyaikanakin tuntemallemme estetiikan teorialle.

Kantin mukaan kauneus ei ole teoksessa eli objektissa itsessään, vaan se ilmenee katsojassa aistien kautta syntyvänä mielihyvän tunteena. Tämä tunne on subjektiivinen, mutta ihmisten mielenkykyjen (järki, mielikuvitus ja ymmärrys) samanlaatuisuudesta johtuen voimme esittää muille vaatimuksen olla kanssamme samaa mieltä. Kantin mukaan kauneuden kokemus on täysin epäitsekäs tyydytyksen muoto. Hän erotti kauneuden muista asioista ja määritteli sen "tarkoituksettomaksi tarkoituksellisuudeksi", jolla ei ole tarkoitusta itsensä ulkopuolella. Näin taiteesta tuli arvokasta itsessään. Alettiin tehdä taidetta taiteen vuoksi ja nykyisin tuntemamme taide ts. kaunotaide sai alkunsa.

Kant liitti ulkoisen kauneuden aistiominaisuuksien sijaan taiteen muotoon ja siksi hän korostikin teoksen formaalisia piirteitä. Taiteen tuli olla pyyteetöntä, sitä tuli tarkastella pelkästään ulkoisten ominaisuuksien vuoksi. Täydellistä kauneutta taiteessa hänen mukaansa edustaa ornamentti, jota ei ole tarkoitettu opettamaan moraalikäsityksiä tai kuvaamaan tunteita tai ohjaamaan kokijan ajatuksia muualle. Ornamenttia tarkastellaan vain sen oman kauneuden vuoksi. Taiteen, kuten kauneudenkin kokeminen on Kantille järjen ja tunteen vapaata leikkiä, joka johtaa arvostelukyvyn kautta ymmärrykseen.

3. Taiteen lyhyt historia

Taiteen voisi nykyisessä tarkoituksessaan siis sanoa syntyneen vasta 1700-luvulla, kun sen ei enää katsottu olevan synonyymi taidolle, vaan oma itseisarvonsa, jossa oleellista ei ollut sisältö, vaan esteettinen mielihyvä. Tästä syystä onkin yleisesti puhuttu kaunotaiteesta (beaux arts, fine arts, schöne Kunst), joka eroaa soveltavasta taiteesta siinä, että se ei ole muun tuotannon oheistuote. Samoin periaattein myös käsityöläisyys jätettiin virallisen taiteen ulkopuolelle. Tämä on sinänsä ironista, sillä ennen 1700-lukua "taiteilijat" olivat juuri taitavia käsityöläisiä, joiden teoksilla oli aina jokin muukin funktio kuin esteettinen mielihyvä. Silti esimerkiksi Michelangeloa kutsutaan nykyään harhaanjohtavasti taiteilijaksi paremman nimityksen puutteessa.

Nimitysongelma juontaa juurensa aina nimen syntylähteille asti. Latinankielen termi ars ja kreikan techné merkitsivät alkujaan taitoa. Niillä viitattiin lähinnä käsityötaitoon, mutta antiikin kreikkalaiset sisällyttivät siihen myös esimerkiksi lääketieteellisen taidon. Länsimaisen sanaston käännös arts poikkeaa selkeästi alkuperäisestä merkityksestä ja siksi sen rinnalla käytetään yleisesti termiä crafts, kun viitataan sanan alkuperäiseen merkitykseen. Kantia edeltäneistä taiteilijoista voisikin periaatteessa käyttää nimitystä artisaani taiteilijan sijaan.

3.1 Taidetta ennen taidetta

1400-luvun Italilassa yhteiskunnallisen ilmapiirin muutos oli samantyyppinen kuin 1600- ja 1700-luvun valistuksen aikaan. Synkällä keskiajalla riehunut musta surma vei pohjaa uskonnon merkitykseltä. Vastineeksi virisi kiinnostus luonnontieteitä ja taiteita kohtaan, jota kirjapainotaidon kehittyminen vielä edesauttoi. Tämä humanismin aika pyrki elvyttämään antiikin korkeakulttuurin. Siksi tuosta aikakaudesta käytetäänkin nimitystä renesanssi eli uudelleen syntymä. Uskonnon aseman horjuessa kiinnostuttiin tuon puoleisen sijaan ihmisestä itsestään. Maallinen aihepiiri nousi maalauksissa ja veistoksissa uskonnon rinnalle. Ihmisen taitoa ja älykkyyttä arvostettiin uudella tavalla. Taitavimpia maalareita ja kuvanveistäjiä pidettiin neroina, joiden työtä mesenaatit rahoittivat.

Renesanssin aikaan työskennelleitä neroja kuten Da Vinci, Michelangelo tai Rafael pidetään usein ensimmäisinä varsinaisina taiteilijoina, koska heitä arvostettiin tuona aikana suuresti. Silti hekin olivat pikemminkin mestarillisia käsityöläisiä kuin taiteilijoita. Teoksissa oleellisinta ei ollut niiden kauneus itsessään, vaan niiden funktio esimerkiksi uskonnon tai mytologian aiheiden kuvittajana. Nämä taiteilijanerot tai mestariartisaanit valmistivat heiltä tilattuja tuotteita hyödyntäen huippuunsa hiottua käsityötaitoaan ja uusia tieteellisiä apuvälineitä kuten perspektiivioppia.

Renesanssi levisi nopeasti muuallekin eurooppaan ja vaikutti myös tulevien tyylisuuntien kehitykseen. Renesanssi kulminoitui 1500-luvulla manierismiin, joka tyylitteli ja korosti ihmisen anatomiaa. Sitä seurannut barokki (1600- ja 1700-luvut) ei enää noudattanut renesanssin klassisia standardeja, vaan toi mukanaan tarkan realistisen kuvauksen ja liikettä korostavat aiheet sekä maisemamaalauksen. Kriisiin ajautunut katolinen kirkko tilasi teoksia taitavimmilta barokkiajan maalareilta, arkkitehdeiltä ja kuvanveistäjiltä palauttaakseen ihmisten kiinnostuksen uskontoa kohtaan. Vaikka barokin mestareihin kuuluivat muiden muassa Bernini, Caravaggio, Rubens, Velazquez ja Rembrandt, ei nykyisin tuntemamme taide ollut heidän aikanaankaan vielä edes syntynyt.

3.2 Taide syntyy

Barokki osui kuitenkin aikaan, jolloin filosofinen ja tieteellinen ajattelu alkoi taas nostaa päätään ja alettiin luottaa ihmisjärjen kykyyn ratkaista kaikki ongelmat. Juuri tämä valistuksen aika oli se ilmapiiri, jossa estetiikka nostettiin muiden tieteenhaarojen rinnalle. Aluksi järkeä ja rationalismia ylistänyt Kant päätyi lopulta siihen, että kauneutta ei voida määritellä muiden ilmiöiden tapaan rationaalisesti. Hänen estetiikan filosofiansa teki taiteesta 1700-luvun lopulla itseisarvon, jollaisena sen tunnemme tänäkin päivänä.

Jo tätä ennen 1600-luvulla Ranskassa oli perustettu akatemia, jossa opetettiin klassista maalaus- ja veistotaitoa ankaran perusteellisesti. Osaamista tarvittiin ennen kaikkea Ludvig XIV:n loiston ajan kuvaamiseen. Kuitenkin jo 1600-luvun lopun Ranskassa Poussinia ihaileva akateeminen traditio sai kilpailijan Rubensin kaltaisesta vapaammasta ilmaisusta.

1700-luvun Ranskassa rokokoo meni barokkiakin pidemmälle klassismin standardien rikkomisessa pyrkien eloisuuteen ja spontaaniuteen. Kauneuden lähtökohtana eivät enää olleet säännöt, vaan värit ja muodot, joiden vaikutuksen tunsi vain sivistynyt ihminen, jolla oli makua. Rokokoota voitaneenkin pitää ensimmäisenä varsinaisena taidetyylinä, koska se pyrki pääasiassa esteettiseen mielihyvään eikä aiheella ollut enää niin suurta merkitystä, vaan aihepiiriin kuuluivat esimerkiksi simpukat ja kukat.

Rokokoota seurasi vastareaktiona uusklassismi (nimetty 1800-luvulla), joka pyrki 1700-luvun jälkipuoliskolla palaamaan aurinkokuninkaan loistavaan aikaan. Ranskassa, Saksassa ja Englannissa kukoistaneen "oikean tyylin" ihanteeksi otettiin taas antiikin taide ja tunteet ja mielikuvitus alistettiin järjelle. J.J Winckelmann esitti keinoja antiikin loiston uudelleen herättämiseen antiikin mestareita jäljittelemällä. Näitä neuvoja noudatti muun muassa Antonio Canova, jonka suurista veistoksista osa oli alkujaankin tarkoitettu museoon. Tämä oli täysin uusi ilmiö ja osoitti taiteen merkitystä. Uusklassismin ihanteita noudatettiin Ranskan taideakatemiassa ja alettiinkin puhua niin sanotusta akateemisesta taiteesta. Akatemia ja sen salonki oli tuon ajan merkittävin taideinstituutio, joka määritteli oikean taiteen.

Uusklassismin persoonattomalle ilmaisulle vastakkainen tyyli oli individualistinen ja tunteellinen romantiikka (n. 1750-1850), jossa taiteilijat pyrkivät ilmaisemaan omia sisäisiä tuntemuksiaan. Myös luonnokselle alettiin antamaan arvoa spontaaneimpana taiteen muotona ja samalla materiaalin käsittely vapautui. Esimerkiksi Delacroix'n teoksissa oli selkeää uusklassismin vastaisuutta; spontaanius, vääristynyt perspektiivi ja mittasuhteet, uskaliaat väriyhdistelmät ja monimutkaiset sommitelmat. Kantin filosofia on nähtävissä etenkin J.M.W. Turnerin värikylläisissä maisemissa, joissa oleellisinta ei ollut aihe, vaan värien välittämä tunne.

Romantiikan vapaampi ilmaisutapa jatkui muun muassa realismissa ja impressionismissa, joissa voi nähdä myös reagointia 1800-luvun alussa keksitylle ja nopeasti yleistyneelle valokuvaukselle. Myös maalauksella pyrittiin pysäyttämään hetkeä ja kuvaamaan omaa aikaa. Valokuvan asemaa taiteessa pohdittiin paljon jo tuolloin. Osa taiteilijoista muun muassa Manet käyttivät valokuvalähteitä realistisen ilmaisunsa tukena. Myös akateemisten maalausten alastonhahmot alkoivat valokuvan myötä esiintyä vaikeammissa asennoissa. Osa taiteilijoista nousi puolestaan vastustamaan valokuvan hyväksymistä virallisen taiteen piiriin.

Läpi 1800-luvun akateeminen taide nähtiin oikeana virallisena taiteena. Sen rinnalla oli kuitenkin muitakin tyylisuuntia joista etenkin realismi ja impressionismi vaikuttivat taiteen kehitykseen. Realismi etsi aiheitaan tavallisesta arkipäiväisestä elämästä ja kuvasi ne kaunistelematta mahdollisimman todellisina. Impressionismissa realismi kehittyi entistä vapaampaan ja hetkellisempään ilmaisuun. Impressionistit eivät koskaan saaneet virallista taidemaailmaa puolelleen, vaan esiintyivät omissa riippumattomien salongeissaan.

1700-luvulla syntyneen taiteen kehitys on tyystin erilainen kuin sitä edeltäneen ajan niin sanotun taiteen historia. Taiteen lyhyt historia on ollut ennen kaikkea taidetta taiteen vuoksi. Taidetta ja esteettistä ilmaisua on pyritty tarkoituksellisesti jatkuvasti kehittämään. Uusia tyylejä ja ismejä syntyi 1800- ja 1900-luvulla kiihtyvään tahtiin. Impressionismin alkaessa toistaa itseään se kehittyi harkitummaksi neoimpressionismiksi. Neoimpressionismin vastineeksi kehittyi symbolismi ja tätä seurasivat muun muassa art nouveau, fauvismi, ekspressionismi, kubismi, futurismi, abstrakti ja ei-esittävä taide, sekä dadaismi, josta pääsemmekin takaisin Duchampiin ja hänen suihkulähteensä pariin. Mutta vaikka Duchamp uskoi taiteen tulleen tiensä päähän vuonna 1923 eivät ismit siihen toki päättyneet.

1900-luvulla modernin taiteen myötä taidon, esittävyyden ja kerronnallisuuden merkitystä pyrittiin järjestelmällisesti häivyttämään. Ne korvattiin individualistisilla ekspressioilla tai formalistisilla elementeillä. Lopullista teosta merkittävämmäksi nousi työskentelyprosessi. Näin taiteen muututtua abstraktimmaksi ja "aidommaksi" sitä ymmärtävän yleisön määrä on vähentynyt ja taide on siirtynyt eliitin omaisuudeksi.

Modernismi uskoi vahvasti jatkuvaan kehitykseen ja siihen, että lopulta taide kehittyy äärimmäiseen huippuunsa. Kuitenkin 1960-luvlla keskusteltiin taiteen kuluttaneen itsensä loppuun ja ajateltiin käsitetaiteen olevan äärilaita.

Modernissa taiteessa taide oli teoksessa itsessään ei sen esittämässä kohteessa. Postmodernissa ajattelussa taideteosta pidetään kokijasta riippuvaisena. Äärimmäisen näkemyksen mukaan taideteos on olemassa vain sen tulkinnoissa. Teos on erilainen eri vastaanottajille. Enää ei tarvitse osata lukea teosta oikein, sillä kaikki tulkinnat ovat oikeita. Ei ole siis hyvää tai huonoa taidetta. Postmodernissa kaikki on näennäisesti sallittua, minkä voi ajatella positiivisesti. Kenties se sallii myös taidon palauttamisen virallisen taiteen piiriin. Todellisuudessa kysymys on ehkä kuitenkin sekaannuksen tilasta, jossa taiteen piiri on laajentunut hallitsemattomasti niin, että sillä ei ole enää yhtenäistä hierarkiaa.

4. Takaisin taitoon ja tarinoihin

Modernistisen taideinstituution määritellessä taidetta, on se samalla sulkenut virallisen taiteen ulkopuolelle tunteisiin vetoavan sentimentalismin ja perinteisin tekniikoin toteutetun kerronnallisuuden leimaten sen mauttomaksi kitschiksi riippumatta teoksen taidollisista ansioista. Norjalainen maalari Odd Nerdrum oli 60-luvulla yksi lukuisista aloittelevista taiteilijoista, jotka hakivat hyväksyntää taiteilijana virallisilta taidepiireiltä. Hän yritti käyttäytyä kuten taiteilijat ja uskoi itsekin olevansa sellainen, koska omaksui jo varhain poikkeuksellisen teknisen taituruuden. Tultuaan kuitenkin toistuvasti leimatuksi ajastaan jälkeen jääneeksi ja anti-taiteilijaksi hän ymmärsi lopulta 70-luvulla mistä oli kyse. Hän olikin itse ollut väärässä kuvitellessaan olevansa taiteilija.

Hän huomasikin toimineensa aina vastoin modernismin määrittelemiä taiteen tavoitteita. Hänen intentionsa olivatkin kohdistuneet juuri päinvastaiseen. Jatkuvan uudistumisen sijaan hän arvostikin tradition merkitystä. Originaaliuden ja kokeilevuuden sijaan hän olikin alkanut toistaa vanhojen mestareiden maneereita. Formalististen ja ekspressiivisten kuva-aiheiden ja intellektuellin käsitteellisyyden sijaan hän olikin kertonut tunteellisia, jopa sentimentaalisia tarinoita. Ja kaiken tämän aikaa hän oli luullut olevansa taiteilija ja yrittänyt uskotella sitä muillekin, kunnes viimein ymmärsi, että oli juuri sitä mitä modernismi pyrki pitämään kaukana reviiriltään.

Julistatumalla julkisesti kitsch-maalariksi 1998 Nerdrum irroittautui taideinstituution kahleista. Hän ei kuitenkaan kiellä taiteen olemassaoloa eikä sen tarpeellisuutta, vaan nostaa arvoonsa myös sen mikä ei ole taidetta. On totta, että aiemmin kuvailemillani nykytaiteen kriteereillä Nerdrumin teokset eivät ole taidetta, vaikka ne loisteliaan taituruutensa puolesta erehdyttävästi siltä vaikuttavat, ainakin kansanomaisen taidekäsityksen mukaan. Siksi Nerdrumin julistautuminen kitsch-maalariksi on verrattavissa Duchampin suihkulähteeseen. Duchamp otti tavallisen pisuaarin, käänsi sen ylösalaisin ja määritteli sen taiteeksi. Nerdrum tekee saman käänteisesti väittäessään, että hänen maalauksensa eivät ole taidetta.

Kitsch käsitetään nykyään alkuperäisestä tarkoituksesta poiketen halpana sarjatuotettuna rihkamana. Nerdrum viittaa kuitenkin sanan kirjallisiin määritelmiin, joissa korostuvat esittävyys, taito, sentimentaalisuus, esikuvien kopiointi, mielikuvitukselliset kauniit ympäristöt, vakavuus sekä jungilaiset arkkityypit. Kitsch oli käsitteenä lähinnä sitä mitä Nerdrum koki olevansa, joten hän valjasti sen käyttöönsä kuvaamaan sitä, mikä on aina ollut, mutta millä ei ole ollut nimeä. Hän kuitenkin korostaa, että on olemassa niin hyvää kuin huonoakin kitschiä. Se on aina alttiina vertailulle eikä saa suojaa omalta ajaltaan. Siinä missä taide on alati muuttuvaa, kitsch on ikuista. Kitsch on uudelleen löydetty ikuinen polku, joka mahdollistaa paluun takaisin taitoon ja tarinoihin.

Koska taideinstituutio on itseriittoinen ja itseään määrittelevä, se voi halutessaan määritellä kitschin taiteeksi samoin kuin vaikkapa pisoaarin. Taiteen määritelmä on kuitenkin alati muuttuva, toisin kuin Kitsch. Kitsch on ikuista.

Published 02.04.2014
English
top